Miks mä en vaan hanki itselleni terapeuttia? Miks mä tuhlaan yhteiskunnan rahaa ja resursseja? Miks mä edes julkaisen tällaista? Miks ketään kiinnostaisi lukea siitä, miten mä olen epäonnistunut? Miks mä itken taas? Tää ei ole 5 why-analyysi. Tää on tarina mun terapianhakuprosessista, koska kaikesta huolimatta myös mä olen #AvunArvoinen.
Mä oon ollut masentunut yli puolet mun elämästäni. Aluksi ajattelin, että se on vain joku asiaan kuuluva synkkä teinivaihe, mutta pikkuhiljaa tajusin, ettei mun ikävät ajatukset ja tunteet olleet “vain osa normaalia nuoruutta”. Täytin BDI-21-masennustestin ensimmäisen kerran 7. luokalla, jonka takia koulukuraattori pyysi mut vastaanotolleen. Tavattiin pari kertaa ja juteltiin niitä näitä, mutta siihen se sitten jäikin. Näin yli kymmenen vuotta myöhemmin en voi olla miettimättä, että millainen mun elämä olisi ollut, jos mut olisi ohjattu oikean avun pariin jo tuolloin.
Valmistuin peruskoulusta kohtuuhyvin arvosanoin ja pääsin opiskelemaan paikalliseen ammattikouluun. Mulla ei ollut juurikaan kavereita ja aloin pelkäämään sosiaalisia tilanteita, joka ei ainakaan auttanut uusien ihmissuhteiden muodostamista. Koulu sujui muuten hyvin, vaikka sinne lähteminen ahdistikin joka aamu ja olin sen takia usein myöhässä tunneilta. Ennen joulua tajusin itse, ettei mun paha olo ole enää normaalia, joten käännyin uudelleen koulukuraattorien puoleen: ystävällinen nainen lupasi hankkia mulle lähetteen psykologille, mutta koska hän itse oli jäämässä juuri pitkälle lomalle, hoitaisi asiani hänen sijaisensa heti koulun jatkuttua tammikuussa. Kesti puoli vuotta, ennen kuin uusi kuraattori lopulta suostui kirjoittamaan mulle lausunnon ja pääsin juttelemaan ammattilaiselle. Valitettavasti olin kuitenkin tuohon aikaan vielä nuori ja tyhmä: löysin poikaystävän ja elämä tuntui sujuvan muutenkin mukavasti, joten päätin lopettaa terapian.
Aikuisiällä elämääni on mahtunut paljon kivoja asioita ja hetkittäin olen jopa unohtanut pahan olon kokonaan, mutta kerta toisensa jälkeen se on aina onnistunut hiipimään takaisin. Niin kävi myös eräs kaunis kesäpäivä: sen jälkeen ystäväni pakottivat mut hakemaan apua. Olin tuohon aikaa töissä eräässä isossa firmassa, joten työterveyden kautta avun saaminen oli onneksi helppoa ja osa kalliista vastaanottokäynneistä korvattiin. Lääkäri oli tosi mukava ja ymmärtäväinen vanhempi mies, joka lupasi kirjoittaa lähetteen Kelan tukemaan psykoterapiaan heti, kun olisin löytänyt itselleni terapeutin. Löytänyt. Itselleni. Kuten arvata saattaa, en löytänyt itselleni terapeuttia useista sähköpostiviesteistä huolimatta. Sain kuitenkin masennuslääkkeet ja arki alkoi helpottaa, joten terapeutin etsintä loppui.
Tämän jälkeen metsästysprosessi on alkanut kahdesti uudelleen, mutta vielä tänäkään päivänä en ole onnistunut löytämään itselleni sopivaa terapeuttia, jolla olisi mahdollisuus ottaa uusia asiakkaita. Vaikka mä tiedän olevani sairas ja tarvitsevani ammattiapua, ei sen etsiminen ole aina helppoa. Joinakin päivinä tuntuu, että vaikka onnistuisinkin löytämään itselleni terapeutin, veisin silti paikan joltain sitä enemmän tarvitsevalta, kun taas toisinaan tunnen itseni niin huonoksi, etten edes ansaitsisi tulla kuntoon.
Mielestäni onkin pöyristyttävää, miten hankala apua on lopulta saada Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa. Terapiatakuu-kansalaisaloite lähetettiin eduskuntaan syksyllä 2019 ja tänä keväänä kansalaisaloite psykoterapiakoulutuksen muuttamisesta maksuttomaksi etenee eduskuntaan. Molemmat asiat ovat todella hienoa, mutta tarvitaanko todella kansalaisaloitteita, jotta ihmisten henkinen hyvinvointi nähtäisiin yhtä tärkeänä kuin muukin terveys?
Muistan, kun vielä muutama vuosi sitten mietin, etten mä ikinä uskalla edes hakea mihinkään jatko-opiskelemaan, koska ei mun jaksaminen kuitenkaan riittäisi. Tässä sitä kuitenkin ollaan: 182 opintopistettä plakkarissa ja tutkinto opinnäytetyötä ja työharjoittelua vaille valmiina. Olen joutunut keskeyttämään muutaman kurssin, mutta pääasiassa opinnot ovat sujuneet suunnitellusti. Aluksi tunsin häpeää siitä, etten ole vieläkään onnistunut saamaan työpaikkaa omalta alaltani “osaajapulasta” huolimatta, mutta nyt olen oppinut olemaan itselleni armollisempi. Oma jaksaminen ja maailmanlaajuinen pandemia ovat täysin kelvollisia syitä ottaa vähän iisimmin, vaikka valmistuminen hieman niiden takia venyisikin.
Juuri nyt mulla menee oikeastaan aika hyvin: mulla on maailman ihanin kissa, kivoja ihmisiä mun elämässä sekä mahdollisuus tehdä siistejä juttuja meidän koulun opiskelijoiden eteen. Toivon kaikille mukavaa kevättä ja mikä tärkeintä: muista, että myös sä olet #AvunArvoinen!
Osallistu Opiskelijoiden mielenterveyspäivän kampanjaan 12.–23. huhtikuuta jakamalla omia ajatuksiasi ja kokemuksiasi avun hakemisesta. Kannusta ystäviä tekemään samoin. Avoimuudella annat ympärillä oleville ihmisille kaivatun tilan kokea olevansa #AvunArvoinen. Listan opiskelijoille suunnatuista mielenterveyspalveluista löydät täältä.
