Kasvoin koko lapsuuteni kaupungissa, jossa kerrostalon pihan asfalttialueelta haarautui polkuja eri suuntiin. Kiemurtelevat reitit veivät minut eri paikkoihin:
Yksi vei pururadalle, jossa kesäisin lenkkeiltiin ja talvisin hiihdettiin. Pururadan korkeasta mäestä laskimme suksilla ja puolen minuutin ajan kuvittelimme olevamme laskettelurinteessä.
Toinen vei järvelle, jossa koiranulkoiluttajat päästivät talvisin koiransa vapaaksi juoksemaan ja kesäisin lapset rakentelivat hiekkakakkuja kellukkeet yllään. Samalta rannalta sain ensimmäisen kirjekaverini.
Kolmas polku vei pyörätielle, jota pitkin pyöräilimme kaupunkiin. Vehreällä reitillä suu oli pidettävä kiinni, sillä tuulen mukana lentelevät kirvaparvet olivat kirouksemme. Kotini vaihtui kaupungissa huomattavan monta kertaa, mutta tilanne ei koskaan muuttunut. Kaupunkimetsiin oli mahdollista päästä koska tahansa, lähes sormia napsauttamalla.
Vasta Helsinkiin muuttaessani huomasin olleeni etuoikeutettu.
Junantuomalle betonilaatikoiden täyttämä kaupunkimiljöö oli sokki. Ensimmäisessä kodissani lähin liikuntapaikka sijaitsi kymmenen minuutin kävelymatkan päässä, jonka päätteeksi minun oli mahdollista kiertää vehreää kehää noin 20 minuuttia suuntaansa. Soratiellä otin spurtteja lyhtypylväiden välillä väistellen hanhiparvia ja kiipesin mäen päälle sen isoimmalle kivelle, johon auringon säteet tekivät viiruja havuoksien lomasta. Myöhemmin ymmärsin, että myös ensiasuntoni oli lottovoitto.
Pääkaupunkiseudulla luontoon pääseminen voi vaatia soveltamista. Kuusi puuta samalla viheralueella on laskettavissa metsäksi, jos tarve sille on riittävän kova. Lähilampi voi olla henkireikä, jossa jätetään aivot narikkaan rankan tenttiviikon keskellä. Vaihtoehtoisesti luonnossa liikkuja joko yksityisautoilee kansallispuistoon tai käyttää sinne matkustamiseen julkisella liikenteellä yli puolitoista tuntia aikaa.
Kuuden puun metsä voi kuulostaa huvittavalta, mutta tarve vihrealueille on todellinen. Viheralueiden puolesta kiistellään kunnanvaltuustossa ja ympäristölautakunnissa vuosittain ja adresseja erilaisten viheralueiden säilyttämisestä ja suojelusta tehdään tiuhaan.
Toiveet alueiden säilyttämisestä ovat monin osin perusteltuja: Luonnossa liikkuminen muun muassa laskee stressiä ja verenpainetta, kohentaa mielialaa, lisää fyysistä aktiivisuutta ja parantaa sopeutumista uudelle alueelle.
Kun vajaa vuosi sitten sain asunnon keskuspuiston laidalta, kirmasin heti muuttopäivänä metsän laidalle ihmettelemään ohikiitäviä lenkkeilijöitä.
Pääkaupunkiseudun opiskelijakuntien kaupunkipoliittinen ohjelma: Viheralueiden kustannuksella ei tule rakentaa, ja luonto on säilytettävä osana kaupunkikuvaa.
Äänestämällä kuntavaaleissa vaikutat siihen, miten kaupunkia kaavoitetaan ja millaisia viheralueita asuinalueilla on.
Erica Alaluusua
#opiskelijanturvana
